Mielipidekirjoitus julkaistu alunperin Helsingin Sanomissa 31.8.2024 Luontosuhteemme on muuttumassa, mutta ei kivuttomasti. Tapa, miten perinteiset luonnonkäyttötavat – metsätalous, kalastus ja metsästys – ovat tehostuneet, edellyttää muutosta asenteissa ja lainsäädännössä. Kun tutkimuksen tuoma ymmärrys luonnon haavoittuvuudesta ja ilmastonmuutoksen seurauksista lisääntyy, käy yhä selvemmäksi, miten kestämättömällä tiellä olemme.
Kun Etelä-Suomessa ei ole ainuttakaan elinvoimasta metsäluontotyyppiä, virtavesiä on perattu 40 000 kilometriä, soista 5,5 miljoonaa hehtaaria on ojitettu ja joka yhdeksäs laji on uhanalainen, ei ole enää taikatemppuja, joilla illuusiota hyvinvoivasta luonnosta voisi ylläpitää. Absurdisti yhteisestä ympäristöstämme aidosti huolestuneet ihmiset leimataan aktivisteiksi tai vähintään luonnonsuojelijoiksi, kun rationaalisempaa olisi sisällyttää vastuullisuus kaikkeen toimintaan.
Luonnon hyödyntämiseen perustuvilla aloilla raakkupuron ylitys tai avohakkuualojen luonto- ja maisemavaikutukset eivät paina maksimaalisen osingonjakokyvyn strategiassa kauniita sanoja enempää. Ylilyöntien vuoksi koko metsätalouden hyväksyttävyys on koetuksella. Kun perinteisiä marja- ja sienipaikkoja ei enää olekaan, närkästyminen on henkilökohtaista.
Yli puolet Suomen bruttokansantulosta perustuu luontopääoman hyödyntämiseen. Valtion negatiivista talouskehitystä ei kuitenkaan ole käännetty ojittamalla tai metsiensuojelua minimoimalla, vaan bulkkituotannon sijaan tarvitsemme osaamista, jalostusarvoa ja parempia katteita. Jos luontopääoman katoaminen huomioitaisiin, olisimme karmeasti pakkasella.
Maankäytön intensiteetille on asetettava lakisääteiset rajat. Ihmisten terveys ja luonnon monimuotoisuus eivät kestä, että ainoat luontotilkut sijaitsevat automatkan päässä erilaisilla suojelualueilla. Keskenkasvuisten istutusmetsien avohakkuita ei voida perustella ilmastonmuutoksen torjunnalla, kun 59 prosenttia puun kuiva-aineesta käytetään energiaksi (2021) ja koko maankäyttösektorin hiilinielu on käytännössä kadonnut.
Moni haaveilee muutosta maalle, missä asuminen olisi edullista ja hyvät tietoliikenneyhteydet mahdollistaisivat etätyön. Luonnon itseisarvoa väheksyvät asenteet ja maisemien pilaaminen eivät kuitenkaan tähän kannusta, vaan maaseudun autioituminen ja ränsistyminen jatkuvat.
Hienossa luontoympäristössä mieli lepää. Tästä kertovat tunnettujen taiteilijoidemme töiden lisäksi kansallispuistojen valtavat kävijämäärät. Ulkona liikkuminen on kansanterveyskysymys.
Luontomatkailu suuntautuu kauas ja usein maan rajojen ulkopuolelle, kun kestävä elämänmeno edellyttäisi, että aitoja luontokokemuksia voisi saada omassa lähiympäristössä, ilman autoa ja lentokonetta.
Meidän on pystyttävä parempaan. Suomella on potentiaalia olla kansainvälisen tason luonto- ja luontomatkailumaa: vuoria meillä ei ole, mutta meillä on ahmoja, metsäpeuroja, sinipyrstöjä, soita, järviä ja tuntureita. Luonnonriistomaana taannumme kehitysmaaksi.
Anssi Vainikka
filosofian tohtori, professori, luonnonsuojelija, Joensuu
Johannes Vierula
kauppatieteiden maisteri, luontoharrastaja, Helsinki
Tuomas Mutanen
tekniikan tohtori, Vantaan kaupunkiympäristölautakunnan jäsen (vihr), Vantaa
Comments