Kansanedustaja Atte Harjanne julkaisi ajatuspaja Liberan kanssa 1.11.2024 raportin, joka käsittelee sukupolvien välistä oikeudenmukaisuutta, edellisten sukupolvien aiheuttaman ympäristövelan näkökulmasta. Raportti esittää, että ilmaston ja luonnon kustannuksella ansaittu hyöty huomioitaisiin eläkejärjestelmässä kohdentamalla eläkkeisiin luonto- ja ilmastoperusteinen lisävero. Sen laskennan pohjana on kumulativiiset hiilipäästöt ja luonnontilan köyhtyminen kunkin ikäluokan työuran aikana. Mutta kuinka oikeudenmukaista ja realistista ekologisen velan laskenta ja perintä edellisiltä sukupolvilta todella on?
Hyvinvointi ei synny tyhjiössä - onko ekologisen velan määrää edes mahdollista kohdentaa tarkasti eri sukupolville?
Keskeinen ongelma ekologisen velan ja vastuun jaossa liittyy siihen, miten sukupolvet hyötyvät toistensa tekemistä päätöksistä. Nykyinen infrastruktuuri, kuten yliopistot, tiet ja hyvinvointijärjestelmät, on pitkälti rakennettu aikaisempien sukupolvien työn ja investointien tuloksena. Nykyajan hyvinvointi on siis voimakkaasti kytköksissä näihin saavutuksiin, joita on rahoitettu aikanaan osin ekologisesti kestämättömästi.
Kun esimerkiksi TKK:n (nykyisen Aalto-yliopiston) kampusta rakennettiin sotien jälkeen, sitä rahoitti yhteiskunta, jonka toiminta ei monessa mielessä kestä nykypäivänvaloa. Yliopistoinfrastruktuuri on kuitenkin edelleen käytössä ja hyödyttää nykyisiä ja tulevia opiskelijoita. Tällöin on vaikea arvioida, kuinka paljon yksittäinen ihminen on ”velkaa” ympäristölle ja miten nykyistä vastuuta voisi suhteuttaa edellisten sukupolvien toimiin. Menneisyydessä käytettyjä luonnonvaroja ei voida nähdä yksinomaan edellisten sukupolvien ”velkana”, vaan myös heidän investointinaan nuorempien sukupolvien tulevaisuuteen ja hyvinvointiin.
Ekologisen velan oikeudenmukainen jakaminen onkin haasteellista, koska on lähes mahdotonta arvioida tarkasti, kuinka paljon kukin sukupolvi on hyötynyt luonnonvaroista. Menneiden sukupolvien päästöjen pohjalta laskettavat mallit ja velvoitteet voivat olla liian suoraviivaisia ottaen huomioon, miten laajasti ja pitkäkestoisesti infrastruktuuri ja yhteiskunnan rakenteet palvelevat myöhempiä sukupolvia. Ekologisen velan laskenta olisi siis hyvin monisyinen prosessi ja vaatii huolellista arviota siitä, miten hyvinvointia on jaettu aikakaudesta toiseen.
”Saastuttaja maksaa” -periaate soveltuu huonosti eläkkeisiin
Jos ekologisen velan verotus kohdistetaan jo työuransa tehneisiin ihmisiin, ei esitys luo aitoja kannustimia vähäpäästöisempään toimintaan. Tämän lisäksi menneisyyden saastuttaja ei välttämättä edes joudu kantamaan todellisia kustannuksiaan, sillä yksilö voi maksaa menneistä päästöistä riippumatta siitä, miten vastuullisesti on omassa elämässään toiminut. Soiden ojittaja, joka on saattanut työssään aiheuttaa merkittäviä päästöjä, maksaisi samaa veroa kuin maantiedon opettaja, joka on koko uransa ajan pyrkinyt valistamaan nuoria kasvihuoneilmiön vaaroista ja edistämään ympäristötietoisuutta.
Lisäksi monet infrastruktuurihankkeet, kuten raideverkostojen ja kattavan tuulivoimaverkoston rakentaminen, aiheuttavat lyhyellä aikavälillä suuria päästöjä, vaikka ne pitkällä aikavälillä vähentävät niitä ja tukevat hiilineutraalia yhteiskuntaa. Olisiko oikeudenmukaista, että näiden investointien rakentajasukupolvet joutuisivat maksamaan eläketuloistaan veroa rakentamisvaiheen päästöistä? Samalla he, jotka eniten hyötyvät näistä vihreitä investoinneista, saisivat eläkkeilleen verovähennyksiä. Periaatteellisella tasolla tällainen veromalli ei siis kannustaisi investoimaan hankkeisiin, jotka vaikkakin lyhyellä aikavälillä kuormittavat ympäristöä, hyödyttävät pitkällä tähtäimellä ilmaston kannalta kestävää kehitystä.
Yksilön vastuu osana yhteisöä
Yksilö tekee päätöksiä oman aikansa arvomaailman ja tiedon pohjalta. Voimmeko siis syyllistää menneitä sukupolvia valinnoista, jotka tehtiin aikoinaan vallitsevassa ympäristötietoisuudessa? Esimerkiksi 50 vuotta sitten ekologisen vastuun käsitys oli varsin erilainen nykypäivään verrattuna. Tämä tekee ekologisen velan laskennasta haastavaa: on vaikea määritellä, miten “vastuuttomia” tai “vastuullisia” edellisen vuosisadan henkilökohtaiset päätökset olivat sen ajan ymmärryksen valossa. Näin ollen nykypäivän ihmisten arviointi menneiden toimien ympäristövaikutusten perusteella voi helposti antaa yksinkertaistetun kuvan todellisuudesta.
Kaiken kaikkiaan ekologisen velan periminen edeltäviltä sukupolvilta on monisyinen eettinen kysymys, joka vaatii syvällistä keskustelua oikeudenmukaisuudesta, vastuullisuudesta ja siitä, miten kestävä yhteiskunta voidaan rakentaa pitkäjänteisesti eri sukupolvia reilusti kohtelevalla tavalla.
Samaan aikaan on selvää, että eläkejärjestelmämme tarvitsee uudistamista, jotta myös nykyisille työikäisille voidaan taata aikanaan kohtuulliset eläkkeet. Tämä itsessään on jo riittävä peruste tarkastella sukupolvien välistä tasa-arvoa eläkkeiden osalta. Tähän valmiiksi haastavaan yhtälöön ei välttämättä kannata sekoittaa monimutkaisia arvioita eri aikakausina aiheutetuista ympäristövahingoista. Saastuttaja maksaa - periaate on sekin hyödyllinen ohjaamaan tulevia päätöksiä. Sen kannustava vaikutus on kuitenkin heikko rangaistaessa jo tehdyistä virheistä.
Kuva 1. Taloudellista pääomaa on vuosien ajan kerrytetty luontopääoman kustannuksella. Kuvaaja ei kuitenkaan ota huomioon, että mikäli tulevat sukupolvet saavat luontopääoman jälleen kasvu-uralle, se perustuu innovaatioihin ja kehitystyöhön, jotka rahoitetaan - halusimme tai emme - kestämättömästi kerrytetystä taloudellisesta pääomasta. Tästä syystä ympäristövelan kohdistaminen sukupolvien yli olisi erittäin hankalaa [1].
[1] Managi, S. ja Kumar, P. (2018), Inclusive Wealth Report 2018: Measuring Progress Towards Sustainability (New York, NY: Routledge).
Comentários